Kolumni Kallio-lehdessä 25.5.2008

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minultakin on kysytty vaalirahoituksesta. Siitä, olenko sitä saanut ja jos, niin miten paljon. Ja mitä mieltä ylipäänsä olen koko asiasta.

 

Kunnallisvaalien lähestyessä kampanjoinnin kustannukset ovat mietityttäneet ihan ilman tätä julkisuuteen leimahtanut kohua kansanedustajien vaalirahoituksesta.

 

Itse olen rahoittanut kampanjani omin varoin. Mistä minä, viimeksi alle kolmekymppinen opiskelija, mitään varoja olisin edes pystynyt keräämään? Kunnallisvaalikampanjani maksoi viimeksi noin 3500 euroa. Sillä ei ostanut edes yhtä mainosta kuntamme paikallislehteen Hesariin.

 

Mihin rahat sitten valuivat? Vajaa puolet meni mainontaan ratikoissa ja metroasemilla. Joukkoliikenteen puolestapuhujana nuo paikat sopivat minulle hyvin. Ison osan söi myös esitteen painatus ja suorapostitus Kallion seudun ensi kertaa äänestäjille. Järjestin myös yhden tilaisuuden yhdessä silloisen työnantajani Jyrki Kataisen kanssa, jota mainostin Metro-lehdessä. Lisäksi minulla oli kaksi pientä mainosta Ylioppilaslehdessä. Pääosa vaalityöstä tehtiin jalkatyönä Helsingin kaduilla ja iltaisin myös ravintoloissa.

 

Sain toki myös "ilmaista" vaalitukea. Ystäväni taittoi mainokset ja esitteen, toinen auttoi kampanjan visuaalisen ilmeen suunnittelussa, yksi teki nettisivut ja vaalipäällikön tuttava otti valokuvat. Näistä en mitään maksanut, vaikka rahanarvoista hyötyä sain. Tätä tukea en siten vaalirahoitusilmoitukseenkaan kirjannut. Eikä mielestäni pitänytkään.

 

Ääniä sain 556, mikä riitti kärkipään varavaltuutetuksi Kokoomuksen ryhmään. Vaalikauden aikaisten muutosten seurauksena olen nyt toinen varavaltuutettu. Isossa ryhmässä se on merkinnyt sitä, että valtuustonkokouksissa olen päässyt istumaan koko kauden. Tänäkin vuonna kutsu on tullut joka kokoukseen. Vaikuttamismahdollisuudet ovat siis kunnossa.  

 

Neljän vuoden aikana olen silti kyllä kiistatta usein miettinyt, olisiko pitänyt panostaa vielä 1500 euroa enemmän ja ostaa se yksi pienen pieni mainos Hesariin. Olisiko se tuonut tarvittavat 100 lisä-ääntä?

 

Viime eduskuntavaaleissa läpimenneiden helsinkiläiskansanedustajien keskimääräinen vaalibudjetti oli 39 650 euroa. Suurin oli Eero Heinäluoman 84 000 ja pienin Johanna Sumuvuoren 16 000. Tuollaisia summia harva pystyy omin rahoin kustantamaan. En minä ainakaan. Jo suunnittelemani reilun 5 000 euron käyttö tulevissa kunnallisvaaleissa tekee tiukkaa. Toistaiseksi nimittäin ulkopuolisia rahoittajia ei ole ilmoittautunut.

 

Kautta aikain vaalikampanjoita on tuettu talkoovoimin. Yksi keittää kahveja, toinen luukuttaa esitteitä, kolmas käännyttää baarissa tulitikkuaskin voimin. Joku haluaa tukea hyvää tyyppiä ja omanlaistaan arvomaailmaa antamalla vaalirahaa. Siinä ei ole mitään pahaa. Ilman näitä tukia eduskuntavaaleihin on varaa vain rikkailla. Tai sitten eduskunta ja kaupunginvaltuusto täyttyvät julkkiksista. Emme taida sellaistakaan kehitystä haluta?

 

Vaalirahoituksen avoimuus on ehdoton edellytys toimivalle demokratialle. Nykylaki ei selvästikään ole tarpeeksi selkeä. Ainakin se on kovin tulkinnanvarainen. Nämä tulkinnanvaraisuudet on syytä poistaa mahdollisimman nopeasti. Ehdokkailta on vaadittava mahdollisimman suurta avoimuutta. Vaalirahoituksen hankkimista ei kuitenkaan pidä tehdä mahdottomaksi.